Sydäntalvi käy edelläsi.
Lämmin valo lahjoittaa välkkyvät värit,
tummanvihreä tuttu tervehtii.
Kultainen hiljaisuus kuiskaa kovimmin.
Juhlatulet saattavat hopeanheleät sielut alemmas.
Koruton sydän ripustaa ikävän mietteet.
Kiitollinen kauneus kaivertaa kaikkeudelle kolon,
vetää tähdet taivaalta syliin.
Kuulas kaiku kuuluu.
Tämä hetki, sinulle annettu.
Kulje ikuinen tiesi se tietäen,
lujittaen sallittua matkaa.
Nyt se huokaa hiljaa.
Tunnen olevani sinua lähellä jälleen.
Lämpimän loimun lisääjä,
kevyen kiillon tuoja. Takkatulen riemu,
kynttilän kevyt kantamus.
Sinun pilkahtava sielusi asuu meissä,
siirtää hehkusi lukemattomiin virtoihin.
Lapsesi on kaunein keimailija,
paljon pidetty hämärän hidastaja.
Suloisten sielujen saattaja.
Viet meidät taas valoa kohti.
Kylmät kivet alla, raaka viima päällä.
Hirsiseinien kannattimet kestää.
Sinut suojataan sakealta,
puhaltavan kinoksen tunteettomalta terältä,
pohjatuulen pahoilta piruilta.
Kirjavien raanujen voimakkaat seinät,
hämärien pirttien parhaat piirut.
Ympärillään leijuu kultainen sumu,
sivuillaan asuu parkkiintunut maa.
Syvin rauha perusti sen tänne.
Kuormitettu kerä,
vastustava valo.
Kahtiajakoiset sulkasi riippuvat silmillä.
Noste ei riitä, väität. Hölmö.
Anna minun sisentää se sinulle.
Nyt ota siipesi esiin.
Olet eilisen ainoa majesteetti,
hohtavan päivän heleä huokaus,
muhkean maltin menestyvä mieli,
oman matkasi suurin mittari,
piilotajuntasi tietoinen teos.
Ja sinussa on kaikki uljaat universumit.
Ripustit ryijysi synnyinsijoille,
yhdistit elämän monitavuiset langat.
Kulunut mankeli, sävyisä atsalea.
Tuhannesti kierretyt pihapuut.
Turkoosi huivi, maukkaat lämpimäiset.
Täyttävä ja lohduttava syli.
Käsi kädessä taitoit pitkän matkan.
Kiitollisen mielen mutkien takana,
siellä hento morsiushuntu kukkii jälleen.
Korkea keko kireällä kerällä,
kylmät kolmikot kiinteinä kinoksina.
Kipakat kummut,
maapallon muotoiset mallit.
Kelissä katoavat kaverit,
hiljaa haihtuvat hohkat.
Arktisen seudun äänettömät asukkaat.
Puolen matkan veikeät vieraat.
Kaulassanne riippuvat taas ajattomat villahuivit.
Kylmät väreet kulkee kahta puolta,
kauan kiirinyt kajo kiiruhtaa pohjavirtasi luo.
Kaiverrettu muisto virtaa takaisin.
Puhutteleva pelko kertoo tarinaa johon kuulut,
violetti hohde hakee sinut historiaan.
Rujo riesa kiskoo karkean kasaan.
Kuiskaus kahmaisee kamarin kulmistaan.
Värittömin vitsoin elämäsi koristelit.
Sait seitsemänneltä aallolta uuden muodon.
Juuri siksi,
pitelet aina valoasi kaksin käsin.
Valtava horisontti siintää,
näkymätön kumeus kiehtoo.
Liukuva aika huokuu sinua kohti.
Katsoen kosmista sisältäpäin
leikkauspintaa ylimpään ei ole.
Kun rikkoo sääntöä kerran,
taivaankannen perustaja luottaa sen sinulle.
Otit arvokkaan lahjan vastaan.
Mutta tiedä silti tämä.
Kierrä kohtalosi kaukaa.
Lumen lojaali lisä,
laskeutuva teos tuulen laineilla.
Sateen sankin sielu,
taivaan tuttu toimeksianto.
Kierittää kinosta kasaan,
kopata kieppuvaa kielelle.
Sulattaa satava iholle.
Vierittää vallit, siirtää enimmät sivuun.
Kompastua korkeaan kekoon.
Annoit meille valkoiset linnat ja hennot lumienkelit.
Ympäröivät saaret, hohkaava jää.
Kivikova kerros yhdistää kantavat reitit.
Termisen tietämän valkoinen kuori,
vaaleansiniset varjojen pinnat.
Pienet jäljet lumessa.
Seesteinen halla, rauhantahtoinen maa.
Laidoilla avaruuden alla taipuvat hongat,
taivaalla kirkkaan vihreät liekit.
Nukahdan syliisi unissani jälleen.
Uupunut joukko, äänetön odotus.
Rivissä vain huivit ja hameet.
Koti kestää, selviytyy seuraavaan hetkeen.
Pimeästä toiseen työteliäät teot.
Purraan päivä kerrallaan.
Selonteko saapuu,
kaiku kiirii selässä.
Elämät laihana listana.
Ydin täyttää tilan.
Hiljaisuuden saapuessa, vain yhden asian tiedän.
Teidän nimiänne ei luettu tänään.
Valoit kansamme karmit,
loit sitkeän ja särmän luonteen.
Poimutettu tunne,
nuottien täydellinen kukinto.
Maalauksellinen ilma laskostuu,
kelluva aisti tekee totutun työn.
Polveileva kaiku kuuluu kauttasi,
kehrää kaunista kiemuraa,
viistää uurteista unelmaa.
Koristeltu soitto soi jo tuhansin äänin,
nostaa jälleen sydämemme ylemmäs.
Ja täksi,
onnekas ja kelpo kansakunta kiittää.
Synkeä voima tuli madellen,
poltti ikuiset päreet joissa valo asui ennen.
Huimaava kaiku. Riepottava raivo.
Kuumin löyly kuuluu koristen, iskee sarjana sivuille.
Repien ohjaa kalpeat kävijät,
lähettää tähdenlennot takaisin ylös.
Lähtevien tulien ehtymätön välke.
Suurin sana. Verellä voitettu.
Kansamme huuto kumpuaa keuhkoista kaikkien.
Niin kauan kuin olet,
me olemme meidän.
Tuhannet kädet kannatelleet,
raaputtaneet elämän pintaa.
Tahtomattaan tulia sammuttaneet.
Kun päivä koittaa jätät kaiken,
palavasta pellosta kylmään korpeen.
Resonoi raivokkaasti,
raakaa riistaa sanatta maalaa.
Hengitys höyryää vielä.
Miehetön koti ontossa hunnussa itkee.
Monelle uni tuli liian aikaisin.
Olet olemassa siksi.
Kaukana siintävät horisontit,
hiljaa aaltoilevat pellot.
Jäisen talven tuikkivat silmät,
toisiaan seuraavat erämaat.
Opimme tuntemaan äänesi,
liikkumaan laineillasi.
Kylpemään rannoillasi,
huokailemaan metsissäsi.
Koskettamaan kallioitasi.
Sytyttämään tulesi.
Saimme järvissäsi ikikasteen,
hiljaisuudessasi avaimen onneen.
Ja kutsumme sinua synnyinmaaksi.
Sillä se on sinun todellinen nimesi.
Kohotettu kangas, symbolinen voima.
Ritarillinen ihme tempaavassa tuulessa.
Vielä meissä kasvaa entisajan voima.
Me olemme ripustetut raanut,
me olemme satava lumi,
me olemme valot pimeässä,
me olemme perinteikkäät menot,
me olemme palaavat joutsenet.
Me olemme sinun värisi,
me olemme sinun ompeleesi.
Ja sileät saumasi ovat meille rakkaat.
Syvän taivaan lintuna,
pohjoisen yön tähdistönä.
Sinulla on kirkkain valo.
Sulkiesi takana komein kaari,
maassa valkein pukusi hohtavana peitteenä.
Siipisulat yhdessä kerrotte tarinaanne kauan.
Olet pyhien peltojen toivotuin lemmikki,
kanssamme kaipuulla kulkeva kaunistus.
Makeiden vesien synnyttäjä,
vihreiden peilien virtaava vaeltaja.
Silmiesi kuultava katse,
kehosi pysähtymätön eloisuus.
Välkkyvät kasvot, hopeinen ääni.
Kivisen kunnaan kirkkain teos.
Sinä villi vekara.
Kanna kaarnalaivamme kauas.
Valossa vaisto, hämärässä toinen.
Jokin haluaa lähelle vailla veren kohinaa.
Olen asunut metsässä villipetojen sylissä.
Yksinkö vaellat ja nukut kylmin jaloin.
Ethän näe pimeässä, ennen yötä liiku.
Palaako vaistosi vielä.
Sytytä lyhtysi, jäljet vastasataneessa lumessa.
Tunnet lähenevän mutta peitsi ei polta varjoja.
Valkoisen kuuran takana rauha ja pimeys.
Kunnioita niin elät ikuisesti.
Matala väylä auennut,
sininen harso salattuna edessä.
Ennätit jo hiljaisilla sanoilla peitetyn matkan päähän.
Laitoin sinulle kutsun, ripustin kuvasi kehyksiin.
Näytin sinulle valoa. Heijastatko takaisin.
Aika käy edelläni siihen asti kunnes lähden.
Pidän ojennetusta langasta kiinni,
vedä minut sillä lähemmäs. Ja usko.
Tämän yön silta oli kevyempi jälleen.