Alku

 

Kaiken kantanut kausi kumartaa,
hiljaa kääntyvä aika katsoo myötä.
Taivaalla taittuvat tiehyet,
muinaisten tinojen toteutuneet taiat.
Uudemman ajan tiiviimmät terälehdet.
Kolmesta täysikuusta kasvaa kaivattu kevät,
auringon laiduntama rypsipelto ja
toiveikas titaanien tuuli.
Sinne mennäksesi kulje yksin valoa kohti.
Ollen ajan oma, ja silti.
Sinun todellinen hetkesi on tässä.

Taata

 

Syliisi synnyin, lähelläsi oli kaikki. 
Pieni ikuisuus aikaa askeleesi kuulin.
Saattoivat matkaan tärkeimmän, 
kauneimman sielun. Kaunis ja ääretön. 
Tiedän, tunsit sinne jo tiesi.
Murtumaton liekki katoaa ikuisiin tuuliin. 
Ja kuiskien kertoo, ikävän jano tuntuu sydämessä. 
Rauhassa kulje ja kohtaamme jälleen.
Suurinta ei enää ole, mutta lahjasi kestää 
– ikuisesti muistan leppäkerttupuun.

Viimeinen

 

Surujen kylä kellastuu,
asutat sen kaikkia taloja.
Veistetyt tienoot vaienneet,
valtavat verhot sulkeutuneet.
Pitkät varjot riippuneet,
vaisut vuot virranneet.
Hohkaava syke upottaa päänsä pimeään,
antaa sinulle viimeisen merkin.
Kertoo ettei enää kannattele huomista.
Hiljaisen hymnin soidessa, juuri nyt,
tunnen kun maailman laidalla ei ole ketään.

Kohtaaminen

 

Sinut lähetettiin kaukaa,
murtunut kehosi kantoi vielä.
Kultainen kehä kiertää rintaa,
merkitsee sinut seuraavaksi.
Kauan peläten hetki saapui,
kauniimpana kolkuttaen, liiat riisuen.
Väkevä hiljaisuus ylettyy kuittaamaan arvosi mitan.
Sait nähdä maailmojen läpikuultavan rajan.
Lahjoitta lähdemme, muistot selviten seuraavaan.
Vain aika pitää sen ikuisesti.
Olit paljon.

Sinä

 

Olet hurmaavasti saostunut ihanne,
täydellisesti tiivistynyt täyttymys.
Olet vallattomin vetovoima.
Olet suurella voimalla kasvava kaipuu,
sydämeni säteilevin sisältö.
Olet avara kiintymys.
Olet kauniisti käännetty kieli.
Olet tarunomainen aie.
Olet levollinen lumous.
Sinä.
Sinä olet vakain rauha alimman ihoni alla.